Me Meri-Rastilan metsän puolustajat olemme lokakuusta 2011 lähtien pitäneet hiljaisia lyhtykulkueita vastalauseena metsän rakentamissuunnitelmille. Lähetin Helsingin Sanomien kaupunkitoimitukselle sähköpostitse kutsun tulla tutustumaan kulkueeseen ja vaihtoehtoisen kaavan suunnitteluun Our City -työpajassa.
Monet sanoivat, ettei Helsingin Sanomia kannata kutsua ja olin itsekin epäröivällä kannalla, koska lehti on mielipidekirjoituksia lukuun ottamatta aiemmin esitellyt metsäämme vain Kaupunkisuunnitteluviraston näkökulmasta. Yllätyksekseni jo tunnin kuluttua kutsun lähettämisestä kaupunkitoimituksesta kuitenkin saapui vastaus, että kuulostamme kiinnostavilta. Muutamaa päivää myöhemmin olin silti jo varma, että juttu jää tekemättä, sillä toimittajalta tuli epäröivä viesti, jossa hän totesi joutuvansa kysymään asiasta esimiehiltään.
Lupa kuitenkin heltisi ja 1.2.2012 toimittaja Kaisa Hakkarainen osallistui kävelyymme noin 20 asteen paukkupakkasessa valokuvaaja Kimmo Räisäsen kanssa. Meitä kävelijöitä oli parisenkymmentä ja toimittaja haastatteli meistä useita. Haastatteluissa tuli esille monia näkemyksiä ulkoilualueen säilyttämisestä, joita Hakkarainen pakkasesta huolimatta paljain sormin urhoollisesti kirjoitti lehtiöönsä. Niistä olisi ollut mahdollista koostaa kiinnostava juttu metsän merkityksestä erilaisille ihmisille – esimerkiksi lapsiperheelle, pitkäaikaissairaalle, ulkoilijalle, luonnonsuojelijalle, biologian opettajalle, säveltäjälle tai lähikoulujen oppilaille. Lopullisessa, kaupunkisivuilla 8.2.2012 julkaistussa jutussa näitä haastatteluja ei kuitenkaan valitettavasti käytetty.
Suurin osa jutusta pohjautui Meri-Rastilan koululla 6.2.2012 järjestettyyn Our City -työpajaan, jossa asukkaiden oli tarkoitus pohtia alueelle vaihtoehtoista kaavaa. Helsingin Sanomista tilaisuudessa olivat toimittaja Anna Vanninen ja kuvaaja Sami Kero. Jutussa kerrottiin työpajassa askartelua vetäneen Mariana Salgadon toppuutelleen niitä, jotka eivät haluaisi alueelle rakennettavan enää yhtään pytinkiä. Paikalla oli kuitenkin useita kymmeniä asukkaita, joista vain yksittäiset eivät antaisi rakentaa mitään. Näin Helsingin Sanomien artikkeli omalta osaltaan vahvisti virheellistä mielikuvaa kaikkea vastustavista merirastilalaisista.
Mielikuvaa lisäsi toimittaja Vannisen poiminta aluearkkitehti Antti Varkemaan haastattelusta, jossa tämä totesi, että on vaikea keskustella, jos asukkaiden ainoa ehdotus on, että mitään ei saa rakentaa. Väite ei pidä paikkaansa, sillä asukkaiden kaavaa koskevissa lausunnoissa (jotka ovat julkisia asiakirjoja ja siis Helsingin Sanomien tutustuttavissa) on tehty useita ehdotuksia, joissa asutusta voitaisiin lisätä luontoaluetta tuhoamatta. Totta väitteessä oli sen verran, että keskustelu sinänsä on ollut vaikeaa, mutta syynä on pikemminkin ollut se, ettei virasto ole ollut halukas kuuntelemaan asukasnäkökulmaa.
Itsestäni syntyi jutun yhteydessä hurja kuva tekstejä tuottavana apparaattina. Kirjoitan kyllä Elonkehä-lehteen, mutta en pitänyt henkilöesittelyssäni olleesta viittauksesta syväekologiaan. Ekologia on tärkeä tieteenala enkä lähtisi muodostamaan siitä yhdyssanoja lisäämällä sen eteen adjektiiveja. Vaikka ajatteluani voikin kuvata syvänvihreäksi, kieltäydyn syväekologin tittelistä yhtä päättäväisesti kuin kaikista muistakin titteleistä.
Hanna-Leena Ylinen
Tekstiä voi kommentoida osoitteessa http://elonkeha.fi/blog/helsingin-sanomat-ja-meri-rastila
