Meri-Rastilan ulkoilupuisto perustettiin vuonna 1950. Se on metsäistä maastoa, jonka keskeisenä osana on niemen suuntainen kallioselänne. Alue säästyi aikoinaan huvilarakentamiselta, minkä vuoksi siellä on Helsingissä harvinaista luonnonrantaa.
Vuonna 2003 kaupunkisuunnitteluvirasto ehdotti uutta asuinaluetta Meri-Rastilan länsirannalle. Rakentamisen alle jäisi niin kallioinen metsäalue, seudun paras pulkkamäki kuin 2,5 km pitkä valaistu hiihtolatukin. Litorina-meren aikainen muinaisranta eli pirunpeltona tunnettu Vuosaaren korkein kohta typistyisi talojen väliin unohtuneeksi kiviröykkiöksi. Vastalauseista huolimatta Yleiskaava 2002 hyväksyttiin Helsingin kaupunginvaltuustossa kaupunkisuunnitteluviraston esittämässä muodossa. Asukkaat alkoivat taistella alueen säilyttämisen puolesta erilaisin tapahtumin.
Asukkaiden näkemyksistä huolimatta kaavoittaja toi vuoden 2010 lopulla esiin yleiskaavaa huomattavasti laajemman osayleiskaavaluonnoksen Meri-Rastilan länsirannan rakentamiseksi. Kaupunkisuunnittelulautakunta palautti 12.5.2011 pitämässään kokouksessa sen yksimielisesti uuteen valmisteluun, mutta säilytti ohjeistuksessaan luonnoksen 2 000 asukkaan määrän ennallaan. Kaavaa käsitellään uudestaan lautakunnassa todennäköisesti huhtikuussa.
Muutin Meri-Rastilaan vuonna 2004. Kuulin rakentamissuunnitelmasta keväällä 2005, jolloin perheeni osallistui rantaryhmän järjestämään elämyspolkutapahtumaan. Muutaman vuoden pysyin passiivisena ajatellen muiden hoitavan taistelun. Sitten nuorempi lapsistani luki tiedotteen metsään kohdistuvasta uhasta. Hän hätääntyi ja pyysi, että me vanhemmat yrittäisimme estää rakentamisen. Toinen meistä alkoi osallistua kaavoitukseen liittyviin tapahtumiin. Itse pyrin kirjoittamalla osoittamaan, että rakentamista puoltavat argumentit ovat heikkoja ja tarkoitushakuisia.
Kuvitelma, että rakentamalla metroaseman läheisyyteen automaattisesti vähennettäisiin hiilidioksidipäästöjä, on yksinkertaistettua ilmastoajattelua – varsinkin kun samaan aikaan ollaan suunnittelemassa väljiä asuntoja ja pohditaan keinoja helpottaa autoliikennettä Itäväylän ja Kehä I:n liittymäkohdassa. Virkamiesten ja poliitikkojen segregaatiopuheet on Meri-Rastilassa koettu hyvin loukkaaviksi. Kyse ei ole ongelmalähiöstä eivätkä uudet tulokkaat lisäisi nykyisten asukkaiden hyvinvointia millään tavalla.
Metsää puolustaessani minulle on syntynyt mielikuva skitsofreniaa sairastavasta pääkaupungista, jonka toinen käsi ei tiedä, mitä toinen on tekemässä. Miten Helsinki, joka on todennut tulvat ilmastonmuutoksen suurimmaksi uhaksi ja varautuu sen vuoksi rakentamaan lisää viheralueita hulevesien imeyttämiseksi, voi edes pohtia olemassa olevien elinvoimaisten metsien uhraamista saadakseen asuntoja ns. hyville veronmaksajille? Miksi kaupunki, jonka strategiaohjelmassa todetaan periaatteeksi ”yhtenäisten viheralueiden ja viheralueyhteyksien säilyttäminen sekä rantojen säilyttäminen kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäytössä”, suunnittelisi rakentamista viimeisille luonnontilaisille rannoilleen?
Kovassa pelissä keskeistä on usein se, mikä jätetään mainitsematta. Vaikka Meri-Rastila arvioitiin Helsingin kaupungin rakennusviraston vuonna 2009 Taloustutkimuksella teettämässä käyttäjäkyselyssä luonnonarvoiltaan, historialtaan ja maisemiltaan Etelä-Vuosaaren arvostetuimmaksi alueeksi, ei Meri-Rastilan ulkoilualuetta mainita esimerkiksi ”Uutta Helsinkiä” -palveluhakemiston listauksessa Vuosaaren virkistysalueista.
Helsingin kaupungin ympäristökeskus on Luonnonsuojeluohjelmassaan 2008 – 2017 esittänyt Meri-Rastilan muinaisrantakivikkoa rauhoitettavaksi. Kaupunkisuunnitteluviraston esityksessä kivikko kuitenkin jäisi asuintalojen keskelle, jolloin se ei käytännössä tulisi suojeltua. Muinaisranta on keskeistä kivikkoa laajempi kokonaisuus, johon kuuluu myös röykkiön takana oleva rinne ja muu luonto. Meri-Rastilan muinaisranta on erityinen, koska se on toistaiseksi säilyttänyt yhteytensä mereen.
Muinaisrannalla on tärkeä opetus meille, jotka kvartaalitalous ja neljän vuoden vaalikaudet ovat totuttaneet ajattelemaan lyhytjänteisesti. Korkealla kalliolla sijaitseva kivikko muistuttaa, ettei merenpinta suinkaan ole aina ollut samalla korkeudella. Uusimman ilmastonmuutokseen liittyvän tiedon mukaan on mahdollista, että merenpinta nousee useilla metreillä jo tällä vuosisadalla.
Rantarakentamisen ajan pitäisi Helsingissäkin olla ohi.
Hanna-Leena Ylinen
Teksti on julkaistu
Elonkehä-lehdessä 3/2012 ja sitä voi kommentoida täällä:
http://www.elonkeha.fi/lehti/2012-3/oulussa-ja-helsingissa-kamppaillaan-kaupunkimetsien-puolesta
