Laura Assmuth ja Suvi Arapkirli toivat kirjoituksessaan (HS Mielipide 9.10.) kiinnostavasti esille ristiriidan Helsingin kaupungin toiminnan ja puheiden välillä.
Olen vihaisena ja turhautuneena seurannut kaupunkisuunnitteluviraston perusteluja Meri-Rastilan rantametsän rakentamisesta. Kaupunki on ottanut keppihevosekseen ilmastonmuutoksen. Meri-Rastilan asukkaita on jopa syytetty siitä, että he eivät halua osallistua ilmastonmuutoksen torjuntaan, koska eivät ole valmiita luopumaan metsästään.
Merirastilalaisena voin todeta, että antaisin kaataa vaikka viimeiset puut niin rantametsästä kuin kotipihaltanikin, jos ilmastonmuutos saataisiin sillä torjuttua. Mutta kun ei saada. Juuri metsillä on tärkeä rooli ilmaston tasapainottajina. Siksi yhdenkään metsän muuttamista asuinalueeksi ei voi perustella ilmastosyillä.
Ilmastonmuutoksen torjumisen lisäksi kaupunki on puolustanut Meri-Rastilan metsän rakentamishanketta Vuosaaren asumisväljyyden lisäämisellä. Kaupungin esittämät perustelut ovat ristiriidassa keskenään. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tulisi pikemminkin pyrkiä nykyistä kohtuullisempaan ja ahtaampaan asumiseen.
Rakentaminen lisää aina taloudellista toimeliaisuutta, joka puolestaan kiihdyttää ilmastonmuutosta. Jos rakentaminen kuitenkin koetaan välttämättömäksi, se tulisi keskittää sinne, missä ei enää ole luontoarvoja hukattavaksi. Tällaisia alueita löytyy metroradankin varrelta, esimerkiksi Roihupellosta.
Ilmastonmuutos on vakava ongelma, jolla on arvaamattomia seurauksia. Kaupunkisuunnitteluviraston väite, että ilmastonmuutosta voitaisiin torjua Meri-Rastilan metsään rakentamalla, on röyhkeä ja maailmanlaajuista ongelmaa vähättelevä.
Hanna-Leena Ylinen
Helsinki
